On taas se aika vuodesta. Messuhulina villitsee kirjakansan. Some täyttyy aikatauluista, messukuvista, nykyään jopa kätevistä videopätkistä, joista voi kuunnella väläyksiä tapahtumapäivien ohjelmasta, vaikkei olisi itse päässyt paikalle. Tätä kirjoittaessani takanapäin on jo mm. Hel-YA, Turun Kirjamessut, Escon, Lokacon — kaikki nämä muutaman viikon sisällä — ja ensi viikonloppuna ovat sitten Helsingin kirjamessut. Vuoden suurin kirjallisuustapahtuma on vielä edessä.
Pyörryttääkö?
Minua ainakin.
(Tämä bloggaus on taas pitkä, mutta kiireiselle lukijalle suosittelen: nappaa lopusta helppo kolmen kohdan kirjasyksyn haaste!)
Viime vuonna olin mukana kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa, joihin vain pääsin — puhumassa Käärmeiden kaupungista. Mutta tänä vuonna… Olen vältellyt sen minkä olen pystynyt. Olen ollut kyllästynyt puhumaan Käärmeiden kaupungista! Olen kokenut raivostuttavia itsetunnon heilahteluja suuntaan ja toiseen: välillä tekee mieli ryömiä johonkin koloon ja todeta, ettei minulla ole mitään kiinnostavaa sanottavaa tai kirjoitettavaa enää, miksi siis kirjoittaisin. Välillä taas ryömin kolosta ulos ja yritän takoa päähäni tätä todellisuutta: Olen apurahakirjailija. Voin tehdä, mitä haluan. Saavutin unelmani. Minulla on aikaa, vapaus, ihana kustannustoimittaja ja KAIKKI, mitä täydelliseen tilanteeseen vaaditaan. Siis kirjoita nyt, prkl!
Samalla kun olen kamppaillut itseni kanssa, olen vilkuillut pyörryksissäni sitä mitä ulkomaailmassa tapahtuu. Messuaikatauluja, myyntipöytiä, videoblogeja, tapahtumasta toiseen säntääviä ihmisiä. Siltä se näyttää minun näkökulmastani, kun enimmäkseen nökötän paikallani ja pääni vain kääntyilee väkkäränä. Minulta ei ilmesty tänä vuonna kirjaa: olen siis kirjasyksyn kirjaton kirjailija.
Tätä bloggaustani ei missään nimessä pidä tulkita con- ja messuhulinan vastaisena. Olenhan useammin ollut siellä itsekin touhottamassa mukana, ja jopa sitä sun tätä järjestelemässä, kuin jäänyt kotiin. Parhaimmillaan tapahtumat tarjoavat paljon enemmänkin kuin oman uutuuskirjan promoamista! On ihan oikeasti kiinnostavia keskusteluja, erinomainen tilaisuus tehdä kirjahankintoja, sekä tilaisuus tavata ja juhlistaa uusia kirjoja hyvien tyyppien kanssa. Messuviikonloppu on kuin solmukohta, joka sitoo hetkeksi yhteen lukijat ja kirjoittajat ja kaiken kirjakansan. ”Kaikkien” tiet suuntaavat messuille. ”Kaikkien” silmukat sotkeutuvat kerrankin yhdeksi solmuksi, ja syksyn kirjatapahtumissa tapaa monia mahtavia ihmisiä, joita tulee nähtyä ehkä vain sen kerran vuodessa.
Messuviikonloppu on kuin solmukohta, joka sitoo hetkeksi yhteen lukijat ja kirjoittajat ja kaiken kirjakansan.
”Kaikki” kuitenkin lainausmerkeissä. Koska somefeedit valehtelevat: vaikka messuaamuna kuinka näyttäisi siltä, että jokainen sovittelee uusinta asua peilin edessä tai listaa ohjelmanumeroitaan Twitterissä, eivät kaikki oikeasti messuilla ole. Ei pidä uskoa someharhaa.
Missä ovat kaikki ne kirjailijat, jotka eivät ole messuilla?
Kirjailijan välivuosi
Jotkut viettävät välivuotta maailmaa kierrellen, opiskelupaikkaa odotellessa tai vaikkapa sapattivapaalla puutarhaa hoidellen. Kirjailijan välivuodella tarkoitan vuotta, jolloin ei ilmesty kirjaa. Mitäs se sellainen laiskottelu oikein on? Vai onko se laiskottelua nähnytkään?
Kirjoittamisen rytmeistä ja aikatauluista on mahdotonta sanoa oikein mitään yleispätevää. Jollekin kirjailijalle normaali julkaisutahti on kerran vuodessa, joillekin kenties jopa kaksi kertaa vuodessa. Joillekin tahti on kerran viidessä vuodessa tai harvemmin. Nopea tahti ei missään tapauksessa ole sen ”parempi”, monellakaan mittarilla, kuin hidas. Liian nopeassa tahdissa on vaara kiirehtimiseen. Ei ole syytä hukuttaa maailmaa ihan kaikkiin mahdollisiin tekeleisiin. Kerran viidessä vuodessa tai jopa kymmenessä vuodessa julkaisu on täysin bueno, jos sillä tavoin pystyy tuottamaan kestävän teoksen.
Ja sitten kääntöpuoli: hitaus ja rauhallisuus ei aina sovi markkinameininkiin. Eikä myöskään apurahameininkiin. Toki on kirjailijoita, jotka ovat saaneet pitkiä, jopa useamman vuoden apurahoja, jolloin talous on turvattu pidemmän aikaa, vaikkei julkaisuja ihan koko ajan olisikaan. Enemmän kuitenkin törmään esimerkiksi uran alkuavaiheessa olevien kirjailijoiden tuskallisiin kokemuksiin: apurahoja ei tule, kun julkaisuja on vasta 1 tai 2 ja niistä on vierähtänyt jo useampi vuosi. Tilanne kuulostaa usein hyvin epäreilulta. Apurahatahot arvostavat pitkäjänteistä ja huolellista työskentelyä, esim. Koneen säätiö kannustaa hakemaan pitkäaikaisia useamman vuoden työskentelyapurahoja. Toisaalta jos ei ole tuoreita näyttöjä takataskussa, apuraha jää helposti saamatta. Jos vain yksi kymmenestä hakijasta saa myönteisen päätöksen, niin totta kai parempi sauma on niillä, joiden julkaisuluettelo näyttää aktiiviselta.
Mitä tästä siis voi päätellä: Jos julkaisee vain kerran viidessä tai kymmenessä vuodessa, kirjailija tarvitsee todennäköisesti aika paljon muita töitä ja tulonlähteitä siihen oheen.
Monelle tuntuu sopivan ”kirja vuodessa” -tyyli. Tai ”kirja joka toinen vuosi”.
Mutta nyt päästään siihen välivuoteen. Mitä silloin tapahtuu? No, oma veikkaukseni on, että sepä onkin juuri se aika, jolloin kirjailija ihan oikeasti tekee työtään. Ei julkkareita ja glitterskumppaa, ei messuhulinaa, ei haastatteluja, ei niin paljoa ulkoista tohinaa vaan enemmän sitä sisäistä. Luomista. Kirjoittamista.
Ei julkkareita ja glitterskumppaa, ei messuhulinaa, ei haastatteluja, ei niin paljoa ulkoista tohinaa vaan enemmän sitä sisäistä.
Itse olen julkaissut kirjan vuosina 2012, 2013, 2014, 2016 ja 2017. Juuri nyt on meneillään siis toinen välivuoteni. Se on sujunut… No, kuten sanottua, vaihtelevasti, mutta en syyttäisi itseäni turhasta laiskuudesta kuitenkaan. Olen editoinut rankallakin otteella käsikirjoitusta, joka ilmestyy ensi vuonna. Ja vaikka uusi käsikirjoitus on yhä edelleen vain ajatuksissa, niin olen tehnyt jo jotakin: viritellyt tunnelmaa, kerännyt soittolistaa, lukenut taustatyökirjoja ja hei, käynyt Dubrovnikissa. Siitä kuva. Vanhakaupunki, jonka Game of Throneskin on valinnut näyttämökseen, ei tuottanut pettymystä. Matka oli puoliksi loma ja puoliksi kuitenkin taustatyötä. Olen aika varma, että seuraavassa aavikkofantasiakirjassani juoksee katukissoja yhtä paljon kuin Dubrovnikin kapeilla portaikkokaduilla, samalla kun kellot kumisevat jossakin vanhan kaivon luona ja kalkkikivinen palatsi seisoo kielekkeellä veden äärellä…
No niin, joo. Luulen, että se luovuus herää tästä vielä. Itse asiassa aivan hiljattain kirjoittamisen hitaasta käynnistymisestä valittaessani sain kotona tällaista kommenttia:
Minä: ”Voi että kun ei se vain lähde ja mitä mä olen nyt tässä kohta kolme kuukautta ollut tällä apurahalla ja äää…”
Puoliso: ”Noin sä valitit viimeksikin, mutta kuitenkin siitä syntyi tollanen raamatun kokoinen kirja.”
Minä: ”Mitä!? Milloin muka? En varmana valittanut…”
Puoliso: ”No kyllä valitit silloin kun kirjoitit Käärmeiden kaupunkia.”
Minä: *Hieroo pöllämystyneenä silmiään ja yrittää nähdä vuoden 2015 jotenkin muuten kuin paksun kultapölykerroksen läpi.*
Niin, vuosi 2015 oli se minun ensimmäinen välivuoteni. Ja ainakin jälkikäteen ajateltuna kirjoitin silloin ihan älyttömän paljon. Melkein 400 liuskaa Käärmeiden kaupunkia!!! Ja lisäksi ties mitä novelleja. Kirjoitin ja kirjoitin, ja sitten tekstit konkretisoituivat lopulta julkaisuina enimmäkseen vuoden 2017 puolella. Mutta tiedän, että aika kultaa muistoja jo. Totta kai valitin silloinkin. Totta kai epäilin. Ihan järkyttävän paljon. Mutta muistan myös sen järjettömän palon, joka minulla oli kirjoittaa Käärmeiden kaupunkia, Arryn, Nineten ja Sulwaenin tarinaa. Vasta nyt ne nimet ovat alkaneet kunnolla hiipua mielestä ja sormista, niin että naputellessa joutuu edes vähän nimiä hakemaan…
Joo. Tiedättekö mitä juuri tajusin. Tämä vuosi ei olisi voinut olla minulle mitään muuta kuin välivuosi. Ehdoton ja tarpeellinen. Ei edes uuden luomisen aika, vaan lähinnä hengenvedon aika… Hitto että on vaikeaa myöntää se itselleen. Kun kirjoitusvaihe on päällä, täytyy yhä uudestaan patistaa itsensä työn ääreen, kirjoittamaan taas kerran ne 2 liuskaa lisää tjsp. Ja kun tällainen ”mietintävaihe” tai mikä onkaan on päällä, täytyy yhä uudestaan lohdutella itseään ja todeta: sinä tarvitset ja ansaitset tämän tauon. Kummallista touhua tämä kirjailijuus.
Mutta kyllä tästä on vain nautittava, sen mitä osaa. Tästäkin vaiheesta ja tästäkin vuodesta.
Ensimmäisenä välivuotenani vuonna 2015 nautin siitä, kun pystyin puolisen vuotta elämästäni keskittymään Käärmeiden kaupungin kirjoittamiseen, täysillä ja kaikessa rauhassa. En muista, mitä silloin ajattelin messuista: varmaankin läppäri oli mukana ja kirjoitustahti säilyi messureissujenkin ajan. Tänä vuonna taas olen nauttinut muun muassa siitä, että olen voinut vetää kalenterista Turun kirjamessut yli ja kirjoittaa tilalle DUBROVNIK. Olen voinut mennä Jyväskylän scifiseuran järjestämään Lokaconiin koko päiväksi kuuntelemaan toinen toistaan mielenkiintoisempia ja erilaisia esityksiä. Kuinka ihanaa olla vastaanottavassa päässä, yleisössä!!!
Helsinkiin lähden pariksi päiväksi ja minulla on yksi ainoa esiintyminen, mutta sitäkään en niin laske esiintymiseksi, koska olen kyselijän roolissa. Haastattelen Magdalena Haita, Siiri Enorantaa ja Maija Haavistoa, ja aiheena on kuolemattomuus ja ikuisen elämän tavoittelu kirjallisuudessa. Aihe, joka kiinnostaa ja on kiinnostanut minua paljon… Mutta palaan siihen sitten enemmän, kunhan paljastan lisää siitä ensi vuonna ilmestyvästä kirjasta! Eipäs nyt mennä vielä välivuoden jälkeiseen aikaan, tai tämän bloggauksen punainen lanka katkeaa lopullisesti.
Välivuosi ei nimittäin tosiaankaan ole ainoa syy, miksi joku kirjailija ei messuilla juokse.
Joku ei halua. Yksinkertaisesti. Vielä nykymenon keskelläkin on kirjailijoita, jotka mieluummin keskittyvät kirjoittamiseen kuin kiertävät höpöttämässä kirjoistaan. Arvostan tätä, vaikka ratkaisu ei varmasti ole helppo. Tuntuu, että erityisesti tällä hetkellä kirjailija painottuu mediassa ja tapahtumissakin kirjaa enemmän — aina haetaan henkilökohtaisuutta, jutun aihetta kirjailijasta itsestään. On hienoa, että jotkut uskaltavat kulkea asiassa täysin vastavirtaan ja pysyä poissa kirjansa tieltä, niin sanotusti.
On myös monia kirjailijoita, jotka eivät pääse messuille, koska esimerkiksi asuvat kaukana, hoitavat perhettä tai ovat kiinni muissa töissä. Terveydelliset tai taloudellisetkin syyt voivat olla esteenä.
Mutta sitten on kirjailijoita, jotka haluaisivat paikalle, mutta kukaan ei heitä huoli.
Näkymätön kirjailija
Jos joku nyt ei tunne minua ja juttujani ennestään, niin kerrottakoon selvennyksen vuoksi: Been there, done that. Olen niiiiiin kokenut sen näkymättömyyden.
Sen, kun kukaan toimittaja ei soita.
Sen, kun kukaan koululainen ei laita sähköpostia ja kysy hassuja kysymyksiä kirjaesitelmäänsä.
Sen, kun kukaan ei kutsu kirjailijavierailulle.
Sen, kun menee intoa täynnä koko viikonlopuksi coniin tai messuille ja huomaa, ettei omaa kirjaa ole siellä myynnissä. Yhtäkään. Koko alueella. Missään. Sadat ja tuhannet ihmiset pörräävät kirjavuorien seassa, joka puolella on kirjoja, aivan kaikkialla. Mutta minun kirjaani, vasta ilmestynyttä, ei muualla kuin omassa päässäni. Jos painokoneesta putkahtaa kirja, mutta kukaan ei ole sitä näkemässä, niin onko kirja todellinen?
Jos painokoneesta putkahtaa kirja, mutta kukaan ei ole sitä näkemässä, niin onko kirja todellinen?
Olen myös saanut kokea asian toista puolta: niitä hetkiä, kun juuri minut valitaankin. Kun kirjastani on oikeasti varauksia kirjastossa. Kun joku soittaa ja pyytää ja kysyy. Kun kirja on paikallisen Suomalaisen kirjakaupan näyteikkunassa. Kun kirjasta löytyy kuvia Instagramista. Kirja on todellinen, olemassa, ja elää elämäänsä, vaikka minä olenkin päästänyt siitä irti. Paras fiilis on ollut se, että olen saanut ikään kuin huokaista helpotuksesta: Käärmeiden kaupunki sai mahdollisuuden. Se pääsi esille juuri tarvittaviin paikkoihin, kivijalkakauppoihin ja kirjastoihin ja Helsingin Sanomiinkin, niin että kirja on ollut mahdollista huomata. Jos tästä huolimatta kirjasta ei ole syntynyt kymmenientuhansien kappaleiden myyntitykkiä, niin se ei haittaa: upea fiilis tulee siitä, että kirja sentään sai kaiken tarvittavan, ”speksit” olivat kunnossa.
On hirveää kirjoittaa vuosikausien vaivalla ja innolla kirjaa, joka sitten julkaistaan ja joka ei saa mitään mahdollisuutta. Jos on pelkkää hiljaisuutta alusta asti.
Harvoin toki ihan pelkkää hiljaisuutta on. Aina, siis ihan aina pitäisi muistaa iloita jokaisesta lukijasta. 1, 10 tai 1000 lukijaa, miten vain. Jos ei osaa iloita siitä yhdestä lukijasta, ei luultavasti osaa iloita niistä tuhannestakaan. On kirjoja, jotka päätyvät marginaaliin mutta voivat olla marginaalissa onnellisia. Kirjoja, joiden oma paikka ja menestys on jossain ihan muualla kuin naistenlehtien listoilla. Esimerkiksi moni genrekirja (fantasia, scifi) on suurelle yleisölle tuntematon mutta genren lukijoiden keskuudessa pidetty ja arvostettu. Sellainenkin menestys täytyy tunnistaa — vaikka perinteinen messukokemus jäisikin saamatta.
On vain joskus tosi vaikea pysyä positiivisena, kun seuraa mitä ympärillä tapahtuu! Jotkut esikoiskirjailijat hiipuvat hiljaisuuteen, jotkut pääsevät hiukan esille, jotkut pomppaavat saman tien median huipulle ja ovat yhtäkkiä kaikkialla. Nämä pompsahdukset tuntuvat välillä kovin sattumanvaraisilta: kun yksi media tekee jutun, on muidenkin nopeasti tartuttava kuumaan aiheeseen. Jotkut putoavat tämän esikoisrummutuksen jälkeen korkealta eivätkä ehkä koskaan kirjoita toista kirjaa (tai sen menestys jää hyvin pieneksi). Jotkut taas pysyttelevät ”huipulla” ainakin sen verran, että uuden kirjan ilmestyessä voi melkeinpä varmuudella odottaa Hesarin kritiikkiä ja pitkiä lainausjonoja. Ja sitten on suuri joukko tasaisia, pitkäaikaisia puurtajia, jotka julkaisevat tasatahdilla hyviä kirjoja eivätkä ehkä koskaan pomppaa sieltä sen kummemmin median huulille. Salla Simukka julkaisi kymmenen romaania ennen suurta käännöshittiä, Lumikki-sarjaansa. Kymmenen. Siinä miettimistä jokaiselle, joka rypee kateudessa ja tuskailee että voivoi kun esikoinen ei nyt heti päässyt telkkariin.
Jeh. Mainitsin äsken sanan ”sattumanvaraisuus”. Mutta sillä en tarkoita, että sattuman kautta heti huipulle hypännyt esikoiskirja olisi huono. Päinvastoin. Julkaisukynnys on esikoisissa äärimmäisen korkea, ja yhdeksässä tapauksessa kymmenestä ”hittikirjan” mediahuomio on aivan ansaittua. Ei median hehkuttamaa kirjaa pidä sen takia väheksyä, että se on paljon esillä! Hittikirjan takana on valtava työ. Jos joku kehtaa väheksyä vaikkapa Lumikkia sen takia, että se on saavuttanut niin suuren suosion (”liikaa hehkutettu”) niin tekisi mieli sanoa nyt muutama ruma sana ja todeta että LUE SE KIRJA. Todennäköisesti huomaat, että se on ansainnut asemansa ihan täysin.
Ei, minua ei ärsytä kirjat ja kirjailijat, jotka ovat päässeet mediaan ja lukijoiden huulille ja joilla on 200 varausta Helmetissä. Minua ärsyttää, että samaan aikaan on olemassa ne kaikki muut esikoiskirjat ja ne kaikki muut kymmenen hyvää kirjaa kirjoittaneet puurtajat, jotka eivät vain pääse ja mahdu mukaan. Vaikka nekin ovat hyviä. Kärki kapenee ja kapenee, ja samalla yhä useampi katoaa näkymättömäksi pohjamutiin. Siksi minulla on lopuksi vielä haaste tähän kirjasyksyyn jokaiselle lukijalle ja etenkin messukävijälle. Helppo haaste, vain kolme hyvin yksinkertaista kohtaa!
Kirjasyksyn haaste
1. Lainaa kirjastosta jokin syksyn 2018 uutuus, jolla ei ole yhtäkään varausta.
Lue tämä vaikkapa matkalla messuille. Jos pidät kirjasta, suosittele sitä myös muille esim. somen kautta. Näin edistetään tietoisuutta myös niistä kirjoista, jotka eivät ole jossain top 10 -listassa. Näin annetaan kirjoille mahdollisuus. Eikä kyse tosiaankaan ole vain siitä, että hiveltäisiin kirjailijoiden egoa ja tuotaisiin näkymätön kirjailija näkyväksi. Ei tosiaan. Kyse on siitä, että etsimällä kirjoja sieltä top-listojen ulkopuolelta voit Sinä, Lukija, kokea ihan mahtavia lukuelämyksiä, joita et tiennyt olevan olemassa — koska kukaan ei niistä puhu.
2. Osta kirjamessuilta kirja sellaiselta kirjailijalta, jonka nimi on sinulle ihan vieras.
Et siis ole lukenut kirjailijalta aiempia kirjoja, tai kyseessä on outo esikoiskirjailija. Et ole myöskään lukenut hänestä lehtijuttua tms. Saa mennä vaikkapa kahden euron laareille tätä varten: ei tarvitse tehdä suurta taloudellista panostusta. Lisävinkki: Tämä on hyvä paikka astua mukavuusalueelta pois ja tarttua johonkin ihan oudon genren kirjaan. Saatat tuskastua, saatat tympääntyä kuoliaaksi. Mutta hei, ainakaan pudotus ei tule korkealta, jos odotukset ovat alun perin nollassa.
3. Osta messuilta tai lainaa kirjastosta jokin vuoden 2010 jälkeen ilmestynyt kotimainen nuortenkirja ja lue se.
Tällainen voi löytyä jo messujen antikvariaattiosastoltakin käytettyjen kirjojen joukosta. Mutta 2010 on aikaraja, ettei mene vanhojen klassikoiden lukemiseksi! Tämä on ihan pakkojuttu haastelistallani, koska nimenomaan nuorten lukeminen on maassamme ongelma: lastenkirjoja kyllä vielä ostetaan lapsille ja luetaan yhdessä, mutta nuoret jäävät helposti väliinputoajiksi. Ja miksi ihmeessä sitten suosittelen lukemaan itse nuortenkirjan (vaikka olisit jo täti- tai setäiässä)? No, koska näin jälleen edistetään tietoisuutta. Jos et tiedä nuortenkirjan olemassaolosta, on sitä mahdoton ostaakaan kummilapselle joululahjaksi. Kun kysytään Facebookissa nuortenkirjavinkkejä, aivan liian usein vinkit keskittyvät keski-ikäisten kommentoijien omiin nostalgisiin lukumuistoihin 80-luvulta.
Yritin keksiä tähän lisääkin, mutta se meinasi mennä väkisin vääntämiseksi… Luulen, että noilla kolmella pääsee jo pitkälle. Otatko haasteen vastaan? Ja mitä muuta vielä voisi tehdä? Pitäisikö edes tehdä? Onko parempi vain myöntyä suositukseen ”Jos luet vain yhden kirjan tänä vuonna, lue tämä”?
Katri Alatalo 